Vuosi yhdessä - tästä kaikki alkoi oikeasti

28.1.2014. Mentiin Roosan kanssa aamutalliin ennen kukonkiekaisua, tehtiin aamutoimet ja puettiin silloinen ylläpitoheppani Vippi kuljetuskuntoon. Lähdettiin kuuden aikaan ajelemaan tallin pihasta viemään Vippi kotiin ja sieltä matkaa jatkettiin aina Pirkanmaalle saakka. Siellä meitä oli vastassa hyvin epäluuloinen, likainen ja arka läsipää ruuna, joka tunnettiin nimellä Soni. Ja siitä alkoikin taas yksi uusi sivu elämäni kirjassa, vuosi joka ei tulisi olemaan helppo, mutta sitäkin antoisampi. Sitä en tosin tiennyt vielä silloin.

Tänään on tullut vuosi täyteen mun ja Kallen yhteistä elämäntaivalta ja nyt on vihdoin ja viimein aika valottaa miltä meidän alkuajat näyttivät oikeasti. Vuosi sitten jätin aika paljon asioita kertomatta, koska Kalle ei ollut oma hevoseni eikä siitä ikinä pitänytkään tulla, sen piti olla mulla vaan kesän yli ja sitten sen oli tarkotus lähteä uuteen kotiin. Toisin kuitenkin kävi ja tässä sitä ollaan, muistelemassa mistä ihmeen rapakosta me noustiin ja kuinka tuosta teurastuomion saaneesta pihattopullasta tuli mun oma kultakimpale.

En tiennyt Kallesta juuri mitään kun käytiin se hakemassa. Vain sen, että se olisi torinhevosen ja hannoverin risteytys, syntynyt vuonna 2006 ja peruskoulutettu. Ja että se on vähän ongelmallinen käytökseltään ja kärsii eroahdistuksesta. Ja että sillä on vasemman takareiden sisäpuolella suhteellisen ärtynyt sarkoidi, joka oli revennyt muutama päivä sitten. Paikanpäällä selvisi myös, että ruunalle oli tullut jonkinlainen suitsimisongelma, eikä se antanut koskea päähänsä ja että se on jokseenkin hankala lastata. Se saatiin kyllä huomata siinä iltapäivän aikana, riehuttiin nimittäin kokonaiset viisi tuntia että saatiin poni kyytiin ja päästiin kotia kohti. Sen viiden tunnin aikana hajosi mm. kaksi liinaa, yksi käsi, tuoli, Kallen sarkoidi repesi lisää. Soitettiin eläinlääkäriä tuomaan rauhottavaa (jota ei onneksi loppujen lopuksi tarvittu) ja anelin isääni lähtemään tyhjällä kopilla takaisin kotiin, ihan sama mulle vaikka tuo p*skapää menisikin sille tilattuun teurasrekkaan seuraavana päivänä. Mutta ei, isi piti päänsä ja oon siitä ehkä ikuisesti kiitollisuuden velassa.

Ekoista kuvista blurrasin aina Kallen jalat, mutta tässäpä nyt ihan aitoa ja alkuperäistä kuvamateriaalia toiselta yhteiseltä päivältämme. Vas. takasessa näkyy sarkoidi. 

Kalle pääsi uuteen kotiinsa myöhään illalla ja voitte kuvitella sitä ihmetyksen määrää kun se pääsi talliin monen heppakaverin kanssa, sen ilme oli niin väsynyt mutta kuitenkin onnellinen. Seuraavana päivänä aloitettiinkin tutustumaan toisiimme ihan kunnolla. Alkuun Kalle sai olla päitset päässä 24/7, niin sisällä kuin ulkonakin. Se ei tykännyt ollenkaan pään koskettamisesta, vaan kiskaisi hurjalla vauhdilla sen pilviin jos sattui hipaisemaankaan, joten ilta- ja aamutallilaisia helpottaakseen K oli koko ajan päävehkeet päässä. Myös sankosta juominen oli oma ongelmansa, samoin kuin leivän syöminen suoraan kädestä. En varmaan ikinä oo tavannut niin epäluulosta hevosta..

Niin ja se suitsien laittaminen. Ensimmäisestä päivästä asti laitettiin suitset päähän joka ikinen päivä, vaikka ei edes käyty liikuttamassa niin käytettiin suitset päässä. Ekoilla kerroilla meni vartti, että suitset oli päässä. 3-4 leivän avulla sain aina jotenkin huijattua K:lle ensin suitset päähän ilman kuolaimia ja sitten kuolaimet perässä. Näin jatkettiin ekat kaksi viikkoa, joiden kuluttua suitsien laittaminen ei oo ikinä ollut ongelma, sen päätä saa koskea miten vaan mistä vaan ja kuka tahansa saa laitettua sille suitset tai päitset päähän, mukaan lukien ei-hevosihmiset isäni ja pikkuveljeni. Aiemmin kun korviin ei saanut hipaistakaan, niin nyt Kalle rakastaa korvien rapsuttamista.

Ratsastus aloitettiin oikeastaan samantien, hyvin varovasti ja kevyesti. K oli ilmeisesti ollut aika vähällä liikutuksella viimeiset vuotensa, joka näkyi valtavana pallomahana, alakaulana ja lihaksettomuutena. Elina suoritti ensimmäisen ratsastuksen 30.1. ja mä pääsin seuraavana päivänä itse kyytiin. Alkuun K sai juosta ensin noin 10 minuuttia liinassa ja sitten ratsastettiin saman verran. Ratsastus oli alkuun melko hakemista, poni ei suostunut ravaamaan kuin suoralla uralla ja kaikki avut oli sille kuin hepreaa. Silti mulla oli niin iloinen ja hyvä fiilis sen selässä, tuli ihan uskomaton polte päästä treenaamaan ja katsomaan mihin tästä karvakorvasta on.

Ratsastuksen alkuajoilla ei tehty mitään kummempaa kuin ravailtiin kentällä ja haettiin ponille tasapainoa. Koska ei tiedetty miten paljon ja mitä Kallen kanssa on tehty selästä käsin, alotettiin todella varovasti. Laukkaa kokeiltiin ekan kerran Elinan ja Winskin perässä maastossa puolivahingossa, kun poni ei jaksanut ravata tarpeeksi kovaa vaan nosti laukan. Se oli kyllä semmonen fiilis, joka muistuu mieleen näin vuodenkin jälkeen. Laukka oli niin suurta ja keinuttavaa, vaikkakin hyvin pehmeetä ja miellyttäväntuntuista. 

Kallen ongelmalista tuntui olevan loputon. Sarkoidia yritettiin hirttämällä saada pois, sillä leikkauksella se todennäköisesti kasvaisi takaisin pian. Ratsastaesssa huomattiin ettei K osaa mitään muuta kuin hidastaa ohjasta ja (useimmiten) liikkua eteen pohkeesta. Kaiken kaupan lisäksi ensimmäinen kengitys oli noh, järkytys. Ruuna pelkäsi ihan mielettömästi, se ei halunnut nostaa kinttujaan ollenkaan vaan koitti hyppiä käytävällä yläpystyä. Kengät kuitenkin piti jalkaan saada ja alkuun kengitykset hoidettiin tujulla rauhoitettavalla. Sarkoidikin otti ja lähti eläinlääkärin toimesta polttamalla eikä ole näkynyt takaisin. Ratsastus sujuu kun on sujuakseen, kivaa meillä ainakin on ja poni osaa tällä hetkellä juuri sen mitä on tarvis :)

Mutta niin vaan mä menin ja rakastuin tuohon reppanaan ihan täysin. Mä halusin näyttää kaikille, ettei se ole mikään ongelmahevonen, se vaan tarttee aikaa, luottamusta ja rakkautta. Me touhuttiin ponin kanssa paljon yhdessä tehden kaikenlaista ja tutustuttiin toisiimme. Jossain vaiheessa se alkoi luottaa muhun ja musta tuntui joka päivä vaan varmemmalta tehdä sen kanssa töitä. Mun kadoksissa ollut motivaatio tallilla käymiseen oli palannut ja olisin viettänyt kaiken aikani tallilla Kallen kanssa jos olisin vaan suinkin voinut. Tuo pieni pullea oli totaalisesti vienyt mun sydämen, enkä mä halunnut enää sen joutuvan vääriin käsiin. 

Lopuksi vielä ihan ekalta kerralta videomatskua. Jotenkin ei tuu yhtään ikävä vuodentakaiseen, oon vaan niin onnellinen että tuo otus on mun ikioma ja saan pitää siitä huolta. Jos Kallella olis käynyt huono tuuri ja me ei oltais huolittu sitä tänne, se olis ollut jo vuoden päivät vihreillä niityillä laukkaamassa. Ja mulla ei olis omaa hevosta, omaa pientä Kallea <3

Koitin taitojeni mukaan tiivistellä asioita tähän yhteen postaukseen ja oon ihan varma että jotain oleellista alkuajoilta jäi vielä uupumaan. Ja nyt kysykää ihmeessä jos jokin mietityttää, vastaan mielelläni!