Elämä jatkumaan

Niin se aika vaan kuluu. Kuukausi on kulunut ihan huomaamatta. Bloggaushistoriani pisin tauko, mutta johtuu siitä että on myös ollut elämäni kamalin kuukausi. Nyt kun tulevaisuus alkaa pikkuhiljaa näyttää jo iloiselta, oli aika tehdä toukokuun kunniaksi paluu näppäimistölle. Pöly on pikkuhiljaa laskeutunut ja Kallea voin muisteilla jo välillä ihan hymy huulilla. 

Kuukausi on pitkä aika. Tai lyhyt, ehkä se tuntuu vaan pitkältä. Tuntuu kuin Kalle olisi ollut jo ikuisuuden pois mun luota tai hetkittäin jopa siltä, ettei se koskaan oo täällä mun kanssa ollutkaan. Kuukauden sisään on tapahtunut paljon. Oon saanut rauhassa pohtia ja pähkäillä mitä mä haluan tältä harrastukselta ja mitä mä haluan jatkossa tehdä. Oon miettinyt kaikkia vaihtoehtoja: lopettamista kokonaan, siirtymistä vaan hevosenhoitajan rooliin, vuokraajan elämää, ylläpitohepan hommaamista ja tietenkin olen miettinyt ostaa omaa. Mikään ei oikeastaan vielä viikko sitten tuntunut hyvältä ratkaisulta ja olin ihan pulassa. Mulla ei ollut mun parasta ystävää ja sen lisäksi en tiennyt mitä tehdä. Turhauttavaa.

Oon ratsastellut vähän ja vaikka ketä tässä muutaman viikon sisään ja oikeastaan ratsastus ei oo antanut mulle mitään. Oon vaan hevosen selässä keikkunut ja miettinyt, miks mä teen tätä kun tää ei tunnu miltään ja tää on vaan lähinnä turhauttavaa. Silti oon sinne kyytiin joka kerta kiivennyt ja miettinyt, että ehkä tää nyt on tuntuu paremmalta. Ja joka kerta oon joutunut pettymään.

Sitten tuli kuluvan viikon tiistai ja oikeastaan taas mun elämä heitti kuperkeikkaa yhden päivän aikana. 

Oltiin Elinan kanssa sovittu mun ratsastavan Zipellä heti kun pääsen työpaikastani numero 1 ja ennen kun meen työpaikkaan numero 2. Elina piti mulle ja suurelle ruunalle sileetreeniä ja harjoiteltiin A-merkin kouluohjelman juttuja, jos menisin Kimmon tallin harkkakisoissa kesäkuussa kyseisen koululuokan. Tehtiin vähän keskiravia, raviväistöjä, laukkavoltteja ja keskilaukkaa. Ja mä oikeasti tunsin sen fiiliksen, mitä mä oon tässä jo hyvän aikaa odotellut. Sen fiiliksen, kun tunsin oikeasti ratsastavani ja kun hevosen kanssa on ihanaa työskennellä. Oli niin helpottavaa huomata, että en mä ihan tunnekuollut olekaan sitten kuitenkaan. 

Ja tämä oli vasta tiistain alkua. Olin illan töissä toisella työpaikalla ja sain sellaisen puhelun, jota en olisi koskaan osannut odottaakaan. Ja niin ihan pienessä hetkessä musta taas oli tulossa hevosenomistaja. Nyt te mietitte siellä, että kuka hullu ostaa vartin puhelun aikana hevosen kun edellisen lopetuksesta ei ole kuukauttakaan.. Älkää huoliko, ainakin suurin osa teistä kyllä tunnistaa tämän suuren tamman, josta tulee vihdoin ja viimein mun ikioma.

Niin siinä kävi, että asiat vaan järjestyy. Lara muuttaa takaisin tänne touko-kesäkuun vaihteessa ja siitä tulee neljän vuoden odotuksen jälkeen vihdoin mun oma. Mä oon jotenkin niin onnellinen tällä hetkellä, etten edes voi uskoa tätä todeksi. Mun ensimmäinen hepparakas, joka opetti mut oikeasti ratsastamaan tulee mun elämään takaisin. Kyllä se elämä jatkuu, vaikka aina sitä ei uskoisikaan. 

Jos lyö edelleen tyhjää mikä hevonen tää on, lukekaa vanhoja postauksia 2011-2012 huhtikuu väliseltä ajalta. Blogi tulee siis jatkumaan, mutta vain erilaisella sisällöllä kuin aiemmin. Vanhat postaukset on ja pysyy ja nyt vaan jatkan blogia uudelta sivulta. Kunhan saan mun uuden bannerin käyttöön, tulee ulkoasu muuttumaan ja samalla päivitän taas kaikki välilehdet ja muut ajan tasalle. Kalle kulkee ikuisesti mun elämässä mukana ja samoin blogissa, nyt vaan Larasta tulee taas tän blogin päätähti. Pakko vielä mainita, että on ollut aivan ihana huomata että kaikki rekisteröityneet lukijat on malttaneet pysyä kelkassa mukana myös näiden vaikeiden aikojen yli ja oon ihan tosi iloinen siitä! Ja vielä ihan äärettömän suuret kiitokset kaikille tsempeistä ja kaikesta muustakin, olette ihania <3