Henkisesti köyhä on köyhin

Ohhoh, mistähän sitä taas aloittaisi. Voin ainakin luvata näin alkuun, että tästä postauksesta ei kannata mitään kovin iloista hehkutusta etsiä - sitä ei nimittäin löydy. Tuntuu kuin oisin jäänyt jonkun katujyrän alle, saanut tuntisotalla turpaan tai tippunut pilvenpiirtäjän katolta suoraan maahan päälleni, siis henkisesti. Mulla on todella ahdistava olo jo monettakohan päivää peräkkäin lieneekään ja joka päivä vaan tuntuu, että oon päivä päivältä huonompi ihminen. Siksi blogi onkin ollut vähän aikaa hiljaa, en halua kirjoittaa mitään iloista kun mieleni ei todellakaan ole sitä. 

Nytkin olin ihan kahden vaiheilla, kirjotanko mitään vai en. Halusin kuitenkin tulla valottamaan teillekin missä mennään ja etten kuitenkaan kuollut ole. Oon vaan saanut nyt liikaa henkistä paskaa niskaan tässä muutaman päivän sisään, että oon ihan loppu. Halusin päästä vaan purkamaan mun ajatuksia ja ehkä kuulla teidän omia kokemuksia, miten tämmösistä tunnemyrskyistä voi selvitä. En halua tarkemmin kertoa, mistä on kyse, mutta toivon hieman ymmärrystänne miksen nyt jaksa paljoa postailla. 

Ei mulla oo koskaan ollut näin vaikeaa, kun oon aina saanut apua hevosten seurasta. Nyt kuitenkin mua jopa pelottaa käydä tallilla, syystä että nää mun henkiset tuskat on nimenomaan hevosiin liittyviä. Mulla on ihan järkyttävän kamala olo, kun tuntuu etten osaa tehdä hevosten suhteen mitään oikein ja teen koko ajan jotain väärin. Enkä enää edes tiedä, onko mun ajatukset vaan ihan turhia vai onko niissä sittenkin jotain perää. Ja sehän mua vasta pelottaakin, kun oon itsekin niin tietämätön kaikesta. 

Oon miettinyt lopettamista. Siis kokonaan, Kalle pois ja heitän hanskat tiskiin. Hommaisin jonkun toisen työn, oman pienen kämpän ja alkaisin vaikka juoksemaan vapaa-ajalla. Oon miettinyt taukoa. Kallen hoitaisin esim. kesään saakka ja sitten pitäisin koko kesän hevosetonta aikaa. Oon miettinyt oikeasti vaikka mitä, hullujakin ratkaisuja, muttei ihan totta enää mikään tunnu hyvältä. Mullon ihan sairas olo, kun ees tarvitsee miettiä tämmösiä asioita - vastahan mulla oli kaikki hyvin ja elämä oli mun elämän parasta aikaa? 

Jonkinlaisen päätöksen mä tein ja ei huolta, en mä voi Kallesta luopua, en oman pääni tyhmien ajatusten vuoksi. Oonkin nyt päättänyt vaan heppailla Kallen kanssa ihan omassa rauhassa, tehdä vaan kaikkea mistä me molemmat tykätään ja ehkä mä pikkuhiljaa nousen täältä allikosta, niin mä ainakin toivon kovasti. Mun pitää vaan saada omaa aikaa, oman pienen poniseni kanssa ja koittaa saada mun ajatukset takaisin paikoilleen. 

Joo o, semmosta tänne mun elämään. Toivon kovasti, että teillä on ollut mukavampi viikko eikä kenenkään ole tarvinnut painia tämmösten asioiden kanssa. Olisi ollut ihana kertoilla kuulumisiakin, muttei nyt oo energiaa kirjottaa mitään positiivista. Kunhan saan tuuletettua mun päätä ja kasattua itteni täältä pohjamudista tuun varmasti kertoilemaan tän viikon kivoistakin jutuista. 

"Crying isn't a sign 

of weakness. It's a sign of having tried 

too hard to be strong for too long."