how can I breath

Nyt on luvassa ihan turhaa valitus-angstitekstiä, joten älä lue jos ei kiinnosta!

Huoh. Mistähän sitä alottaisi. No vaikka siitä, ettei ratsastustavarat ole edelleenkään tulleet. Juuri kävin postista kysymässä, ja osasivat vaan sanoa, että paketit on luultavasti hävinneet matkalle ja kannattaa ottaa yhteyttä lähettäjään. JES. Just tätä mä toivoinkin juuri nyt. Mua turhauttaa asteikolla 1-10 ni ainaki 100 ja koko ajan tekis mieli vaan itkeä ja kuunnella hyviä biisejä.

Toisena mua harmittaa edellistä miljoonasti enemmän se, että eräs todella läheinen kaverini on muuttunut jotenkin erilaiseksi. Ennen pidimme yhteyttä joka päivä monta kertaa ja näimme vähintään joka toinen päivä. Nyt en ole kuullut kys. henkilöstä mitään koko viikkoon, saati nähnyt häntä. Muutaman viestin olen laittanut, mutta en jaksa alkaa hänen peräänsä ruikuttamaan, jos häntä ei kiinnostakkaan edes kuulla tai nähdä minua. Mua niin harmittaa, että tämä on mennyt tälläiseksi. Tuntuu että elämästä puuttuu joku palanen, kun hän ei ole sitä täyttämässä. 

Huoh. En osaa todellakaan pukea tätä tunnetta sanoiksi, vaan omassa pienessä päässäni sitä vatvon ja vatvon ja mitä enemmän tätä kaikkea ajattelen, sitä ahdistuneemmaksi muutun koko ajan. En enää tiedä mitä voin tehdä, kun en osaa tästä tunnetilastani kellekään puhua, kun en itsekään tiedä mitä päässäni liikkuu. Koitan vaan esittää aivan normaalia, kaikki kunnossa ja hymy huulilla.

Nykyisin tunnen usein olevani aivan yksin. Tiedän sen, että minulla on rakastavia ystäviä ja perhe ympärillä, mutta jotain puuttuu. Jotain sellaista, mitä en osaa selittää, vaan päässäni tiedän sen että jotain puuttuu. Olen niin poikki ja puhki tästä ajattelusta, etten enää tiedä miten päinn olisin. En jaksaisi aamulla herätä, vaan nukkua niin kauan, että saan kaikki asiat selviksi ja tiedän mitä teen ja haluan. Nyt tuntuu vaan, ettei mikään innosta, olen ihan väsynyt, voisin vain nukkua.

Lisäksi minulla on kamalan kova ikävä muutamia vanhoja tuttuja, joiden kanssa tuli ennen vietettyä useasti aikaa, mutta nyt ovat jääneet vähemmälle tai emme ole pitäneet ollenkaan yhteyttä. Haluaisin niin kovasti tietää mitä kaikille leirikavereille kuuluu, nähdä heitä ja muutamia peruskoulukavereita, joiden kanssa ei olla aikoihin juteltu. Onhan tuo facebook aina, mistä löytää kaikki, mutta ei koskaan vaan tule painettua sitä keskustelu-kohtaa, aina vaan siinä toivossa, että jos he vaikka jaksaisivat.

Yksi ainut asia tänään mikä sai minut hieman hereille, oli tallilla käynti. Menin hakemaan Sissin ja Winskin laitumelta ja kun näin Sissin laitumen toisessa päässä, olin varma etten saa sitä ilman kauroja sisälle, josta johtuen turhauduin taas hieman lisää. Kun vihelsin Winskille, että se tulisi edes luokseni, kuului ihanan pehmeä hirnahdus ja kohta puskan takaa laukkasi tuo nätti ja suuri ruunanrupsukka. Hetkisen rapsuteltua Winskiä, kuului toinen iloinen hirnahdus ja Sissi tuli kamalalla vauhdilla, ojien yli hyppien ja samalla hirnuen suoraan luokseni. Se oli koko päivän paras hetki, enkä olisi tahtonut lähteä laitumelta ollenkaan, vain jäädä sinne näiden ihanimpien otusten kanssa. 

Ehkä lopetan tämän kirjoittamisen nyt tähän, ettette te hermostu kun tälläistä sekavaa, hyvin epäselvää tekstiä tänne kirjoittelen. En vaan keksinyt enää muuta, ja jotain oli tehtävä ettei pääni räjähdä tästä ajattelun määrästä. Olen todellatodellatodella pahoillani, että tästä kivasta ja mukavasta heppablogista on tullut nyt ei-niin-heppa-aiheinen, mutta mitään heppajuttuja ei ole kirjoitettavana. Jospa tämä tästä. Loppuun vielä, pitäkää ystävistä kiinni.