Mietteitä.

Luin tuossa yksi päivä kaverini Facebook muistiinpanoa ja kun kysyttiin haluaisitko muuttaa mitään menneisyydestäsi, aloin ajattelemaan omaa vastaustani siihen kysymykseen. Hetken pohdittuani, vastauksesta olisi tullut aivan liian laaja vastattavaksi galluppiin ja ajattelin sitten tulla pohtimaan sitä tänne.

Nuoruuteni on ollut oikeasti kaikkea muuta kuin helppoa. On ollut koulukiusaamista, yksin jäämistä, menettämistä ja pettämistä. En aio kertoa kovinkaan yksityiskohtaisesti, koska en tahdo että kuka tahansa saa tietää omasta menneisyydestäni ja heikoista ajoistani.

Jos jotain voisin muuttaa omasta menneisyydestäni, niin ensimmäisenä muuttaisin itseäni ihmisenä. En olisi mikään kiltti pikkutyttö joka tekee ihan kaiken mitä käsketään ja kestäisi kaikkea paskaa vain sen takia, etten jäisi yksin. Opettelisin sanomaan vastaan ja elämään niin, että jos en jotakuta ihmistä miellytä, annan hänen olla omissa oloissaan enkä koittaisi vain olla hänen mieliksiin. Ala-aste aika oli elämäni pahinta aikaa, enkä halua sitä juuri koskaan ajatella. Silloin tällöin huonoina päivinä, ajattelen mitä ihmettä tein väärin? Olen syyttänyt itseäni siitä, että sain viettää lähes viiden vuoden ajan välitunnit joko yksin tai sitten niin, että porukka jossa silloin pyörin teki oikein selkeäksi sen ettei minua kaivattu mukaan. Itsetuntoni oli viidennellä luokalla ihan nollassa, eikä se ole nytkään juuri paljoa noussut.

Kun viettää paljon aikaa yksinään ja tuntee itsensä hylätyksi jo nuorena, alkaa näin vanhemmiten pelätä menetystä ja sitä tuskaa kun ei ole ketään. Ahdistun todella helposti jos edes ajattelen, että nyt eläisin siinä tilanteessa missä olin noin viisi vuotta sitten.

Viidennellä luokalla en ihan tosi enää kestänyt. Oli käyty juttelemassa kuraattorille, opettajan ja äitini kanssa kolmestaan sekä kerran kaikkien näiden kiusaajieni kanssa. Asiat eivät muuttuneet miksikään joten edessä oli luokan vaihto ja vihdoin asiat alkoivat järjestymään. Kuudenneksi luokaksi pääsin siis samalle luokalle Roosan kanssa ja sieltä sain paljon uusia ystäviä. Oli aivan mahtavaa päättää ala-aste niin mukavalla luokalla! :)

En enää ole luojan kiitos lähelläkään tuota tilannetta, vaan minulla on oikeasti hyvät ystävät, jotka varmasti itsensä tunnistavat ja toivon ettei minun ikinäikinä tarvitse edes ajatella elämää ilman heitä. En tiedä missä olisin, mitä tekisin vai tekisinkö enää mitään jos joutuisin kokemaan sen yksinäisyyden, paskan kantamisen ja petetyksi ja jätetyksi tulemisen. Joten kaikki: pitäkää niistä kiinni joita teillä on, ei kukaan pärjää yksin.

Anteeksi tämmöinen kamala epäselvä ja sekainen postaus, tuntuu jotenkin helpottavalta kun pystyin tästä kirjoittamaan. Yritän joku päivä postailla jotain viisasta :D